Syksy on lähtenyt vauhdilla käyntiin. Pyhäkoulussa käy joka sunnuntai hulina noin kymmenen lapsen tullessa innolla pyhäkouluun. Seurakunnan lauantaikokoontumiset ovat myös pyörähtäneet käyntiin. Joka lauantai on pieni, uskollinen joukko kokoontunut laulamaan, rukoilemaan ja tutkimaan Sanaa Aleksein johdolla. Aleksei on Minusinskista muuttanut Novosibirskiin opiskellakseen diakoniniksi. Hänellä on meneillään toinen opiskelu vuosi.
Kerran kuukaudessa lauantaipäivä on suunniteltu niin, että myös lapsille on oma ohjelmansa. Tänä syksynä olemme kokoontuneet jo kaksi kertaa. Molemmat lauantait suunnittelimme yhdessä seurakuntalaisten kanssa. Iloitsemme, että on ihmisiä, jotka haluavat kantaa vastuuta. Nämä edellä mainitut seurakunnan tapaamiset, sunnuntai Jumalanpalvelus pyhäkouluineen ovat jo toimivia seurakunnan tapahtumia, joihin olisi mukava saada myös uusia ihmisiä. Erityisen vaikeaa on saada uusi ihminen uskaltamaan tulla mukaan seurakuntaan. Ennakkoluulot ”lahkosta” ovat suuret. Tavallinen venäläinen mieltää ainoan ja oikean kirkon olevan ortodoksinen kirkko. Valitettavan harva kuitenkaan käy edes tässä ainoassa ja oikeassa kirkossa. Rukoillaan siis ennakkoluulojen murtumista. Rohkeutta tulla mukaan ja myös meidän aktiiviseurakuntalaisille näkyä ja uskoa tehdä myös kutsuvaa työtä. Markus teki syksyn ensimmäisen reissunsa Omskiin. Matkalla Novosibirskistä Omskiin pysähtyi hän jo tapansa mukaan Orlovkan kylässä(120km Omskista), jossa he yhdessä Valjan kanssa vetivät lapsille ja nuorille ohjelmaa. Lauantaina Markus palasi Omskista Orlovkaan hakemaan pienen nuorten joukon yhteiselle ”minileirille” Omskiin. Sunnuntaina nuoret osallistuivat Omskin seurakunnan Jumalanpalvelukseen, jossa Markus saarnasi. Teen juonnin jälkeen oli jo aika palata kotiin.
Miksi?
”Miksi Jumala ei estänyt tätä kamalaa tapahtumaa”, kysyi mummo minulta itkien puiston penkillä. En osannut sanoa mitään. Istua vain vierellä, laittaa käden mummon olkapäille ja kuunnella.
Omatkin kyyneleet vierivät poskelle… Meidän keskustelumme keskeytti iloisesti meidän luokse juokseva tyttö. ”Leikiltäänkö vielä? ”
Viime kuussa Mari kirjoitti blogissamme 5-vuotiaista kaksosista(tyttö ja poika), jotka menettivät traagisesti vanhempansa perheen isän ampuessa vaimonsa ja lopulta itsensä. Kaksoset käyvät samassa päiväkodissa, jossa meidän pojat käy. Lapset asuvat nyt isovanhempiensa kanssa. Myös isotäti käy heitä hoitamassa. Emme silloin elokuussa tienneet vielä jatkaisivatko lapset vielä päiväkodissa ja näkisinkö heitä enää. Iloisesti yllätyimme kun syyskuussa kuulimme tytön iloisesti huikkaavan: ”Moi!” Mari oli kesäkuussa opettanut tytölle hieman suomea ja ihmeellisesti hän vielä muisti nuo opitut sanat. Nyt lasten kohtaamme kanssa joka päivä päiväkodissa. Useamman kerran viikossa jäämme vielä pihalle päiväkodin jälkeen yhdessä leikkimään. ”Sydämen suojassa” onkin jo suosikkileikki, jonka itse keksimme. Sillä aikaa kun lapset leikkii on mummon kanssa ehtinyt jutella monista asioista. Päällimmäisenä tietysti on suuri suru traagisten tapahtumien johdosta. Raskas on tämän perheen taival tällä hetkellä, mutta Jumalan kantaviin ja hoitaviin käsiin jätämme tämän perheen. Muistakaa heitä.
Siunausta alkavaan syksyyn
Mari ja Markus
